Mietin hämmentyneenä, miten ihmiset muistavat lapsuudestaan asioita pikkutarkasti ja selvästi. Itse en muista oikeastaan mitään. Tai niin luulen. Kun pysähdyn miettimään, muistan tunteita, tuoksuja ja ääniä. En muista missä olin tai mitä tein, kenen kanssa tai miksi.
Muistan miltä tuoksui liete hiekkatiellä. On syntymäpäiväni, 20. pvä kesäkuuta ja täytän kuusi vuotta. Olen matkalla hammaslääkäriin äidin kanssa, jalassa minulle uudet korkkipohjaiset punaiset sandaalit. Olen perinyt ne sukulaistytöltä ja muistan onnen ja ilon, samalla myös pienen harmin, hammaslääkäri synttäripäivänä. Heinikossa tien vieressä lentelee perhosia ja mehiläisiä, timoteit huojuvat hiljaa, ilmassa leijuu kesäkuisen kuumuuden tuoksu, on vähän uneliasta ja tie pölyää lietteestä huolimatta.
Ajatus blogin kirjoittamisesta tuli ihmiseltä, joka kevään aikana on tullut sydämeeni asumaan. Ajattelin ihan omilla pikku aivoillani, että ainakin vuoden olen itsekseni ja mietin mitä haluan. Sydän ei ollut aivojen kanssa samaa mieltä, sillä pikkuhiljaa ystävyys muuttui rakkaudeksi. Tämä ihminen on jotain muuta kuin kukaan aiemmin. Olen itse jotain muuta kuin aiemmin.
Ystäväni tietävät kuinka rankka aika on takana. Pitkä parisuhde päättyi joulukuussa 2019, mutta suhde teki kuolemaa jo koko vuoden. Olen tuon vuoden aikana katsonut peiliin ja nähnyt siellä asioita, joista en pitänyt. Nähnyt itsessäni niitä asioita joiden vuoksi en ikinä ole onnistunut suhteissani. Olen valinnut ihmisiä, jotka vahvistavat käsitystäni itsestäni. Arvottomuuden ja huonommuuden tunne on kulkenut matkassani niin kauan kuin muistan. Rikkinäiset ovat kohdanneet kerta toisensa jälkeen. En ole osannut ottaa rakkautta vastaan, vaikka olen toivonut löytäväni ihmisen, joka näkisi haavani ja satuttamisen sijaan hoivaisi niitä. Vasta vuosi sitten ymmärsin, että on oltava ensin itse ehjä, jotta voi tulla rakastetuksi.
Olen aina tuntenut tarvetta olla joku muu, jossain muualla. Kaikkialla olen tuntenut vierautta ja ulkopuolisuutta. Tuntenut olevani vääränlainen. Toivonut löytäväni ihmisen, joka ymmärtäisi herkkyyttäni ja haavojani. Ja samalla olen tehnyt kaikkeni etteivät ne näy. Olen valinnut elämääni ne ihmiset, joita ei ole tarvinnut kohdata henkisellä tasolla. Piilotellut oikeita tarpeitani ja pelännyt menettäväni kaiken, jos paljastuu etten olekaan sellainen mitä olen esittänyt olevani. Olen ripustautunut ja samalla työntänyt ihmiset luotani pois. Olen ollut peloissani ja suojannut itseäni kaikelta, myös rakkaudelta, jota minulle on yritetty antaa.
Vuosi 2019 kului enimmäkseen koirien kanssa lenkillä, musiikit korvissa, kyyneleet silmissä. Mietin kaikkia tehtyjä tekoja , sanottuja sanoja. Ja tajusin, että parisuhteeni ei ollut kriisissä siksi, että toinen oli hankala. Ongelma oli puhumattomuus, kahden suuntainen puhumattomuus. Siinä hetkessä päätin, että alan puhua ja puhuinkin - itselleni. Kotona vaikenin, ymmärsin ettei enää mitkään sanat korjaa suhdetta, jota oli niin kovin sanoin vuosia runnottu. Puhuin itselleni ääneen ja ääneti, mietin tekojani, mietin sanojani. Peilistä katsoi ruma ihminen, pahansuopa ja itsekäs. Kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan, kyvytön ymmärtämään toisen tarpeita. Kuvitellen, että vain oma kipu on tärkeä, vain oman tahdon läpi saaminen on merkityksellistä. Olin vuosia ajatellut, että tiedän kaiken paremmin. Olin kuvitellut niin läpi elämäni. Olin niin kovin väärässä ja asian tajuaminen ei enää pelastaisi suhdetta. Mutta se pelastaisi minut. Tästä hetkestä alkoi se matka, jolla olen nyt.
Käsittelin eroa jo paljon ennen kuin asiasta päätettiin. Olen jo huhtikuussa 2019 kirjoittanut päiväkirjaani, että en enää kesällä 2020 asu yhteisessä kodissa. Surin enemmän kodista lähtemistä kuin parisuhteen päättymistä. Koin suunnatonta kipua ajatuksesta, että rakkaudella korjattua taloa asuttaisikin joku muu. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy jo todella selvästi se, että olin antanut periksi, en enää uskonut, että mikään voisi korjata välejämme. Elimme näennäisesti yhdessä, todellisuudessa olimme kaukana toisistamme.
Syksy oli elämäni pahin. Toisinaan hengittäminenkin tuntui mahdottomalta, kaikki oli raskasta ja mustaa. Pelkäsin eroa, pelkäsin ettei erotakaan. Lopulta olin niin uupunut etten nähnyt muuta ratkaisua kuin kertoa etten enää pysty tähän. En voi elää ilman rakkautta ja läheisyyttä. Siitä hetkestä alkoi uusi elämä. Matka tähän hetkeen.
Tänään olen onnellinen kaikesta mitä on elämääni sisältynyt. Ilman kaikkea sitä, en olisi tässä. En olisi minä, haavoineni ja herkkyyksineni. En olisi löytänyt tietäni sen ihmisen luo, jonka rakkaus on niin helppo ottaa vastaan. Jonka kanssa kaikki näyttää hyvältä, tuntuu oikealta. Käsi kädessäni on hellä, silmät katsovat lempeästi ja rakastaen. Saan olla sylissä, turvassa. Ja me puhumme, välillä liikaa ehkä. Puhumme vaikeista asioista, sillä ei tämä ole helppo suhde. Tämä ei ole kaikkien mielestä edes oikeutettu suhde. En enää välitä muiden ihmisten mielipiteistä, en halua elää miellyttäen muita ja unohtaen itseni. Olen löytänyt vastin kappaleeni, ihmisen, joka näkee maailman samoin. En enää tunne olevani väärässä paikassa vääränlaisena. Tunnen olevani oikeassa paikassa, oikean ihmisen kanssa.
