Edellisestä tekstistä on jo yli kaksi vuotta. Aika on kulunut siivillä, paljon on muuttunut sekä hyvässä että pahassa. Kahteen vuoteen on sisältynyt rakkautta, surua, loukatuksi tuloa, häpeää, menetyksiä, luopumista ja myös suunnatonta onnea, kun unelmat ovat toteutuneet. Nämä vuodet ovat tarjonneet mahdollisuuden kasvuun ja sen muutoksen vastaanottamiseen, jota kohden kuljin jo keväästä 2019.
Löysin kirjastosta Pauliina Flangin "Rakkaus on tekoja arjessa", Sen teemana on parisuhde ja sen vahvistaminen. Löydän kirjan sivuilta paljon itselle tuttua ja myös lohdullisia ajatuksia. Suosittelen lukemaan tämän selkokielellä kirjoitetun kirjan tukemaan parisuhdetta tai vaikka antamaan vahvistusta omiin tunteisiin.
Oma kirjoitukseni liittyy häpeään ja syyllisyyteen. Ajatuksiin, joiden vuoksi olen miettinyt oman parisuhteeni oikeutusta, ja siihen liittyen syyllisyytä, tuotettuani mielipahaa heillekin, jotka ovat asiaan täysin syyttömiä. Lapset, jotka perheen hajotessa ovat isoimmat kärsijät. He joita kummankin vanhemman olisi eron jälkeen suojeltava ja tuettava. Tasapainoinen vanhempi ei edes pahimman raivon hetkellä aseta lapsiaan asemaan, jossa lasten pitää valita vanhempiensa väliltä. Lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaansa myös eron jälkeen, kuten parisuhteen aikana.
Suhteemme alkoi puolisoni ollessa vielä tahollaan avioliitossa. Tämä on asia, joka on aiheuttanut itselle suurta syyllisyyttä. Ja häpeää. Miksi elämääni astui ihminen, jolla oli niin paljon menetettävää ja joka rakastuessaan minuun joutui luopumaan asioista, joista kenenkään ei pitäisi joutua luopumaan? Miksi emme osanneet hoitaa asiaa toisella tapaa? Rakastuminen tapahtui vahingossa, alken ystävyydestä ja muuttuen tunteiksi, joita ei kumpikaan halunnut sivuuttaa. Kun sydän löytää sydämen, ei järki ohjaa toimintaa. Tiesin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa saan olla minä. Hyvässä ja pahassa, ilossa ja surussa. En uskonut, kun puolisoni kertoi helvetin pääsevän irti, kun suhteemme paljastuu. Sain huomata hänen olleen oikeassa ja nämä asiat ovat tuoneet paljon pahaa mieltä monestakin kulmasta katsoen.
Suhteemme paljastui ikään kuin "vahingossa", puolisoni silloisen vaimon löytäessä todisteet salasuhteesta. Tästä käynnistyi tapahtumat, joiden vuoksi jokainen on kärsinyt tarpeettomasti asian mittakaavaan nähden. Entinen vaimo kertoi puolisolleni, että puolisollani ei ole "lupaa" tavata minua enää ja asia eskaloitui siihen, että ovellani olikin pian 3000 vinyylilevyä ja koditon mies. Mies, joka pelkäsi, että suhde lapsiin olisi iäksi menetetty. Surullinen, maahan lyöty ihminen, joka halusi vain elämäänsä onnea. Syksy 2020 oli ahdistavaa ja surullista aikaa, vaikka yhdessä asumisen olisi pitänyt olla kaikkea muuta. Puolisoni kipuili lapsiin liittyviä asioita, joista pahin oli varmasti se, että lapset kieltäytyivät tulemasta isän uuteen kotiin. He eivät myöskään halunneet tutustua minuun vaan ilmoittivat etteivät tule hyväksymään tätä suhdetta. Tämä tilanne on edelleen näin. Olen hyväksynyt asian, sillä en voi tilanteelle mitään. En voi pakottaa ketään pitämään itsestäni enkä voi työntyä muiden elämään luvatta. Tunnen suurta surua puolisoni vuoksi, sillä lapset ovat hänelle kaikki kaikessa eikä mikään maailmassa tuota asiaa muuta.
Entinen vaimo piti huolen siitä, että minusta tehtiin jutun pahis ja ainoa syyllinen. Hänen mielestään olin tullut ja tuhonnut onnellisen liiton, napannut täysin tahdottoman miehen mukaani ja pilannut kaikkien elämän. On niin kovin paljon helpompi oman epäonnistumisen myöntämisen sijaan etsiä henkilö, jonka niskaan voi kaataa kaiken ja asettaa omille kutreilleen marttyyrinseppeleen. Vielä kahden vuodenkin jälkeen olen saanut osakseni katseita, jotka paljastavat eron ja siihen johtaneiden syiden olevan edelleen käsittelemättä. Enkä tarkoita nyt salasuhdetta, vaan niitä asioita, jotka tapahtuivat avioliitossa. Harvoin suhde kutistuu kokoon ihan itsestään, omasta kokemuksestani tiedän ettei toista ihmistä voi pitää itsestäänselvyytenä eikä mikään suhde toimi, jos kaikki muu on tärkeämpää kuin se ihminen jonka on elämäänsä valinnut. Onko kenelläkään oikeutta olettaa olevansa toiselle merkityksellinen, jos itse käyttäytyy välinpitämättömästi? Parisuhde on kahden ihmisen välinen ja kumpikin osaltaan vaikuttavat miten suhde toimii. Eroajatusten syntyessä ollaan jo kaukana yhteydestä toiseen, ehkä loukattuna kumpikin tahollaan.
Siitäkin huolimatta, että suhde varattuun ihmiseen on lähtökohtaisesti väärin, on jokainen vastuussa oman liittonsa hyvinvoinnista. Mikäli itse pitää toista ihmistä itsestäänselvyytenä ja omana "omaisuutena" panostamatta mitään suhteeseen, voidaan ajatella, että silloin on suhteessa kolmannenpyörän kokoinen aukko. Joskus se voi olla olla uusi parisuhde, jossa tulee kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin lähtökohtaisesti tarve tulla huomioiduksi ja rakastetuksi omana itsenään. Tulla kohdatuksi ja kosketetuksi.
Olen joutunut käsittelemään omia tunteitani ja peilaamaan tekojani. Olen pohtinut itseäni, arvioinut arvojani. Olen hävennyt suhteemme alkua ja pyrkinyt väistämään asiasta keskustelua useampien ihmisten kanssa, sillä yleinen asenne tuntuu oleva se, että entinen suhde pitää päättää ennen uutta. Ja niinhän se on. Vai onko? Entäpä jos olet päätynyt liittoon ihmisen kanssa, joka jo erosta puhuttaessa kieltäytyy näkemästä toisen tarpeita. Joka uhkailee ja manipuloi. Toisaalta heittäytyy uhriksi ja lupaa kaiken muuttuvan. Muutos kyllä toteutuu, mutta pian palataan entiseen etäisyyteen. Entä jos jo ennakkoon tietää, että eron jälkeen toinen tulee tekemään kaikkensa, että eron halunnut voi huonosti? Lasten ja suvun manipulointia, jopa sosiaalitoimi menee tähän kuoppaan. Eroa haluava syyllistetään ja kerrotaan, että lasten käytös johtuu isän, ei äidin toiminnasta. Jos isä olisi toiminut toisin, ei tilanne olisi tällainen. Sehän on totinen tosi. Toimimattomassa liitossa on vaan odotettava kuolemaa ja hyväksyttävä se, että ihminen parhaassa iässä ei enää ole rakastettava eikä tärkeä. Itsensä ja omat tarpeensa esiin nostava käyttäytyy itsekkäästi, manipuloiva ja rakastamaan haluton on uhri.
En tahdo enää piilotella ja salailla asiaa, en ajatella ,että valheella alkanut päättyy valheeseen. Haluan ajatella, että rakkaudella alkanut kasvaa ja vahvistuu. Olen yhdessä kiltin ja sydämelliset miehen kanssa, jonka suurin virhe on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. En aio tuntea syyllisyyttä tästä parisuhteesta. Olen pahoillani monesta asiasta, mutta en rakkaudestamme.
