Pitkä parisuhteeni päättyi joulukuussa 2019 eli noin 7 kk sitten. Tämän jälkeen ( ja jo kuukausia ennen sitä), olen halunnut olla itselleni ja muille rehellinen. En ole enää halunnut tyytyä siihen, miten aiemmin olen toiminut. Sulkenut sydämeni ja kieltänyt tunteeni. Ajatellut olevani vain jotain, mikä ei koskaan riitä. Olen yrittänyt tyytyä ja omassa elämässäni pärjännyt, vaikka en olisi edes halunnut. Inhoan tyytymistä ja inhoan pärjäämistä, jo sanoina ne aiheuttavat vilunväristyksiä inhosta. Kenenkään ei tarvitse tyytyä, ei pärjätä. Jos jatkuvasti joudut tyytymään, et milloinkaan pääse pärjäämisen kehästä. Miksi pitäisi tyytyä, kun tarjolla on niin paljon muutakin? Miksi pitäisi pärjätä, kun on mahdollista myös elää toisella tapaa?
Luin aamulla tekstin Havaintoja parisuhteesta : Harva meistä on uskollinen
Se herätti paljon ajatuksia liittyen omaan parisuhdehistoriaani ja myös lähelläni olevien ihmisten erilaisista suhdetilanteista.
Pettäminen. Niin, mitä se on? Onko se vieraissa sängyissä peuhaamista, vieraan kanssa käsikädessä kulkemista, vieraan ihmisen seurasta haaveilemista tiskatessa vai sitä, että jätät puolisosi täysin yksin ?Varmasti kaikkea tuota ja paljon lisää. Onko se henkistä- ja fyysistä väkivaltaa? Onko se seksistä kieltäytymistä? Kosketuksesta kieltäytymistä, puhumattomuutta, syyllistämistä, kelpaamattomuutta, toisen vähättelyä tai halveksuntaa?Onko se inhoa tai arvostelemista? Miten itse valitsemasi ihminen ei milloinkaan ole riittävästi, aina jotenkin vääränlainen. Tekee asiat väärin, ajattelee väärin, näyttää väärältä, kokee maailman väärin. Aina väärin, kaikki. Ja kun väärin kaiken aina tehnyt etsii lohtua muualta, on petetty raivoissaan. Petetyn raivo ja yleinen mielipide. Siinäpä yhdistelmä.
Kysymys, jota itse pyörittelen mielessäni : Mitä tapahtuu ennen pettämistä? Itse ajattelen, että pettämiseen liittyy kommunikaation puute. Aina. Kuuntelemattomuus. Arvostamattomuus. Kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Pelko ja epävarmuus. Halveksunta. Marttyyriuus. Itsekkyys.
Ja kuka pettää luottamuksen ensin? Tapahtuuko se pikku hiljaa ilkeillä sanoilla, mykkäkoululla, selän kääntämisellä? Alkaako se siitä, kun ensimmäisen kerran saat suuttumuksen niskaasi etkä tiedä miten toimia? Alkaako se siitä, kun hyökkäät, kun pitäisi lohduttaa?
Olen syyllistynyt vähättelyyn, arvosteluun, ollut tyytymätön toisen tekemisiin, raivonnut ja sanonut asioita, joita olen katunut enkä saanut koskaan takaisin. Tämä kaikki on kummunnut puuttuvasta yhteydestä, kun ei ole osannut kuunnella eikä ole tullut kuulluksi. Olen tullut vähätellyksi ja minua on loukattu sanoin. Olen tullut hylätyksi monin tavoin. Pahinta on ollut yksinäisyys parisuhteessa. Täysi kohtaamattomuus.Se on ollut kahden suuntainen liike, jossa kumpikin on ollut pettäjä ja kumpikin tullut petetyksi.
Olen syyllistynyt vähättelyyn, arvosteluun, ollut tyytymätön toisen tekemisiin, raivonnut ja sanonut asioita, joita olen katunut enkä saanut koskaan takaisin. Tämä kaikki on kummunnut puuttuvasta yhteydestä, kun ei ole osannut kuunnella eikä ole tullut kuulluksi. Olen tullut vähätellyksi ja minua on loukattu sanoin. Olen tullut hylätyksi monin tavoin. Pahinta on ollut yksinäisyys parisuhteessa. Täysi kohtaamattomuus.Se on ollut kahden suuntainen liike, jossa kumpikin on ollut pettäjä ja kumpikin tullut petetyksi.
Vuosien saatossa kaikki kaunis katosi ja tilalle tuli tyytyminen ja pärjääminen. Lopulta suhde oli vain varjo alkuperäisestä. Ei riitoja, ei rakkautta. Ja tässä välissä ne isot loukkaukset "älä koske", "no, kun ei vaan kuule seksi sun kanssasi kiinnosta" "en halua erota, miksi tästä pitää jankuttaa aina". Tyytyminen. Luottamus siihen, että jos itse on toisenlainen, kaikki järjestyy. Mikään ei järjestynyt, siinä sitä vain pärjäiltiin ja tyydyttiin.
Fyysinen kipu läheisyyden puuttuessa, iho kaipasi hellyyttä, sydän lempeitä sanoja. En silti ikinä miettinyt sivusuhdetta, en hetkeäkään. Viimeiseen asti toivoin, että suhde korjaantuisi. Kunnes tuli hetki, jolloin ei enää voinut kestää. Ahdistus vyöryi, enää ei voinut tyytyä. Ei enää pärjätä. En pysty tähän enää. En pysty. Sanat jyskyttivät päässäni, sydän hakkasi kuin hajotakseen. Kauhu ja helpotus yhtä aikaa, pelko ja riemu, suru ja kipu. Suunnaton suru kaikesta mitä on tehnyt ja sanonut.
Viimeinen vuosi kului itsetutkiskelun parissa. Kuka olen, mitä haluan, miten olen sallinut itseni tyytyä, miten en ole osannut asettaa rajoja. Kiskoin haavojani auki ja yritin nähdä itseni rehellisesti, puolustelematta, toisten silmien kautta. En todellakaan pitänyt siitä mitä näin. Olin itse ohjannut itseni pärjäämään, kun en osannut asettaa rajojani, en osannut vaatia toisilta sitä mitä vaadin itseltäni. Koin ansainneeni rakkaudettomuuden suhteessani. Koin tehneeni asioita, jotka oikeuttivat toisen kohtelemaan minua huonosti. Tyydyin, kun en halunnut jäädä yksin. En nähnyt sitäkään, olin loputtoman ja täydellisen yksin. Vierelläni oli ihminen, joka kohteli kuin spitaalista. Väisti ohikulkiessaan ettei vahingossakaan koskettaisi tai antaisi aihetta koskettaa. Tyydyin siihenkin ja täytin elämääni asioilla, joista sain hyväksyntää ja arvostusta. Kosketuksen puutetta ei kuitenkaan mikään voi korvata, hiljaisessa yössä yksin valvoessaan surun kuristaessa kurkkua, yritin nähdä valoa pimeydessä.
Ymmärrän todellakin niitä kaikkia "pettäjiä", jotka sivusuhteissaan etsivät lohdutusta. Yrittävät arjessa pärjätä näillä pienillä rakkauden hetkillä. Kotona odottaa lapset, arki ja puoliso, jonka kanssa yhteys on poikki. On ollut ehkä vuosia, siihen on tottunut. Siihen on tyytynyt, ajatellut ettei itselle mitään ole muuallakaan tarjolla. Ja yhtäkkiä onkin. Rakkautta, iloa, arvostusta ja ihailua. Astuuko silloin esiin pelko ja epävarmuus? En uskalla lähteä, en erota. Mitä jos kaikki käy kuin ennenkin. Mitä jos lapset suuttuvat? Suku suuttuu? Vaimo suuttuu ja kostaa mitä julmimmalla tavalla?
Rakkaus on voima, joka parantaa. Sen kanssa ei tarvitse tyytyä eikä pärjätä. Riittää, kun on itselleen rehellinen, toiselle rehellinen. Antaa sydämen olla avoin, laskee suojauksen ja kuuntelee. Kuuntelee itseään, kuuntelee rakkaintaan. Tekee kompromisseja ja muistaa, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kaikki ovat elossa. Aidossa yhteydessä riität itsenäsi. Kun et enää riitä, alkaa tyytyminen ja pärjääminen.
Fyysinen kipu läheisyyden puuttuessa, iho kaipasi hellyyttä, sydän lempeitä sanoja. En silti ikinä miettinyt sivusuhdetta, en hetkeäkään. Viimeiseen asti toivoin, että suhde korjaantuisi. Kunnes tuli hetki, jolloin ei enää voinut kestää. Ahdistus vyöryi, enää ei voinut tyytyä. Ei enää pärjätä. En pysty tähän enää. En pysty. Sanat jyskyttivät päässäni, sydän hakkasi kuin hajotakseen. Kauhu ja helpotus yhtä aikaa, pelko ja riemu, suru ja kipu. Suunnaton suru kaikesta mitä on tehnyt ja sanonut.
Viimeinen vuosi kului itsetutkiskelun parissa. Kuka olen, mitä haluan, miten olen sallinut itseni tyytyä, miten en ole osannut asettaa rajoja. Kiskoin haavojani auki ja yritin nähdä itseni rehellisesti, puolustelematta, toisten silmien kautta. En todellakaan pitänyt siitä mitä näin. Olin itse ohjannut itseni pärjäämään, kun en osannut asettaa rajojani, en osannut vaatia toisilta sitä mitä vaadin itseltäni. Koin ansainneeni rakkaudettomuuden suhteessani. Koin tehneeni asioita, jotka oikeuttivat toisen kohtelemaan minua huonosti. Tyydyin, kun en halunnut jäädä yksin. En nähnyt sitäkään, olin loputtoman ja täydellisen yksin. Vierelläni oli ihminen, joka kohteli kuin spitaalista. Väisti ohikulkiessaan ettei vahingossakaan koskettaisi tai antaisi aihetta koskettaa. Tyydyin siihenkin ja täytin elämääni asioilla, joista sain hyväksyntää ja arvostusta. Kosketuksen puutetta ei kuitenkaan mikään voi korvata, hiljaisessa yössä yksin valvoessaan surun kuristaessa kurkkua, yritin nähdä valoa pimeydessä.
Ymmärrän todellakin niitä kaikkia "pettäjiä", jotka sivusuhteissaan etsivät lohdutusta. Yrittävät arjessa pärjätä näillä pienillä rakkauden hetkillä. Kotona odottaa lapset, arki ja puoliso, jonka kanssa yhteys on poikki. On ollut ehkä vuosia, siihen on tottunut. Siihen on tyytynyt, ajatellut ettei itselle mitään ole muuallakaan tarjolla. Ja yhtäkkiä onkin. Rakkautta, iloa, arvostusta ja ihailua. Astuuko silloin esiin pelko ja epävarmuus? En uskalla lähteä, en erota. Mitä jos kaikki käy kuin ennenkin. Mitä jos lapset suuttuvat? Suku suuttuu? Vaimo suuttuu ja kostaa mitä julmimmalla tavalla?
Rakkaus on voima, joka parantaa. Sen kanssa ei tarvitse tyytyä eikä pärjätä. Riittää, kun on itselleen rehellinen, toiselle rehellinen. Antaa sydämen olla avoin, laskee suojauksen ja kuuntelee. Kuuntelee itseään, kuuntelee rakkaintaan. Tekee kompromisseja ja muistaa, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kaikki ovat elossa. Aidossa yhteydessä riität itsenäsi. Kun et enää riitä, alkaa tyytyminen ja pärjääminen.
