Häpeä ja syyllisyys

 Edellisestä tekstistä on jo yli kaksi vuotta. Aika on kulunut siivillä, paljon on muuttunut sekä hyvässä että pahassa. Kahteen vuoteen on sisältynyt rakkautta, surua, loukatuksi tuloa, häpeää, menetyksiä, luopumista ja myös suunnatonta onnea, kun unelmat ovat toteutuneet. Nämä vuodet ovat tarjonneet mahdollisuuden kasvuun ja sen muutoksen vastaanottamiseen, jota kohden kuljin jo keväästä 2019.

Löysin kirjastosta Pauliina Flangin "Rakkaus on tekoja arjessa", Sen teemana on parisuhde ja sen vahvistaminen. Löydän kirjan sivuilta paljon itselle tuttua ja myös lohdullisia ajatuksia. Suosittelen lukemaan tämän selkokielellä kirjoitetun kirjan tukemaan parisuhdetta tai vaikka antamaan vahvistusta omiin tunteisiin.

Oma kirjoitukseni liittyy häpeään ja syyllisyyteen. Ajatuksiin, joiden vuoksi olen miettinyt oman parisuhteeni oikeutusta, ja siihen liittyen syyllisyytä, tuotettuani mielipahaa heillekin, jotka  ovat asiaan täysin syyttömiä. Lapset, jotka perheen hajotessa ovat isoimmat kärsijät. He joita kummankin vanhemman olisi eron jälkeen suojeltava ja tuettava. Tasapainoinen vanhempi ei edes pahimman raivon hetkellä aseta lapsiaan asemaan, jossa lasten pitää valita vanhempiensa väliltä. Lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaansa myös eron jälkeen, kuten parisuhteen aikana.

Suhteemme alkoi puolisoni ollessa vielä tahollaan avioliitossa. Tämä on asia, joka on aiheuttanut itselle suurta syyllisyyttä. Ja häpeää. Miksi elämääni astui ihminen, jolla oli niin paljon menetettävää ja joka rakastuessaan minuun joutui luopumaan asioista, joista kenenkään ei pitäisi joutua luopumaan? Miksi emme osanneet hoitaa asiaa toisella tapaa? Rakastuminen tapahtui vahingossa, alken ystävyydestä ja muuttuen tunteiksi, joita ei kumpikaan halunnut sivuuttaa. Kun sydän löytää sydämen, ei järki ohjaa toimintaa. Tiesin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa saan olla minä. Hyvässä ja pahassa, ilossa ja surussa. En uskonut, kun puolisoni kertoi helvetin pääsevän irti, kun suhteemme paljastuu. Sain huomata hänen olleen oikeassa ja nämä asiat ovat tuoneet paljon pahaa mieltä monestakin kulmasta katsoen.

Suhteemme paljastui ikään kuin "vahingossa", puolisoni silloisen vaimon löytäessä todisteet salasuhteesta. Tästä käynnistyi tapahtumat, joiden vuoksi jokainen on kärsinyt tarpeettomasti asian mittakaavaan nähden. Entinen vaimo kertoi puolisolleni, että puolisollani ei ole "lupaa" tavata minua enää ja asia eskaloitui siihen, että ovellani olikin pian 3000 vinyylilevyä ja koditon mies. Mies, joka pelkäsi, että suhde lapsiin olisi iäksi menetetty. Surullinen, maahan lyöty ihminen, joka halusi vain elämäänsä onnea. Syksy 2020 oli ahdistavaa ja surullista aikaa, vaikka yhdessä asumisen olisi pitänyt olla kaikkea muuta. Puolisoni kipuili lapsiin liittyviä asioita, joista pahin oli varmasti se, että lapset kieltäytyivät tulemasta isän uuteen kotiin. He eivät myöskään halunneet tutustua minuun vaan ilmoittivat etteivät tule hyväksymään tätä suhdetta. Tämä tilanne on edelleen näin. Olen hyväksynyt asian, sillä en voi tilanteelle mitään. En voi pakottaa ketään pitämään itsestäni enkä voi työntyä muiden elämään luvatta. Tunnen suurta surua puolisoni vuoksi, sillä lapset ovat hänelle kaikki kaikessa eikä mikään maailmassa tuota asiaa muuta. 

Entinen vaimo piti huolen siitä, että minusta tehtiin jutun pahis ja ainoa syyllinen. Hänen mielestään olin tullut ja tuhonnut onnellisen liiton, napannut täysin tahdottoman miehen mukaani ja pilannut kaikkien elämän. On niin kovin paljon helpompi oman epäonnistumisen myöntämisen sijaan etsiä henkilö, jonka niskaan voi kaataa kaiken ja asettaa omille kutreilleen marttyyrinseppeleen. Vielä kahden vuodenkin jälkeen olen saanut osakseni katseita, jotka paljastavat eron ja siihen johtaneiden syiden olevan edelleen käsittelemättä. Enkä tarkoita nyt salasuhdetta, vaan niitä asioita, jotka tapahtuivat avioliitossa. Harvoin suhde kutistuu kokoon ihan itsestään, omasta kokemuksestani tiedän ettei toista ihmistä voi pitää itsestäänselvyytenä eikä mikään suhde toimi, jos kaikki muu on tärkeämpää kuin se ihminen jonka on elämäänsä valinnut. Onko kenelläkään oikeutta olettaa olevansa toiselle merkityksellinen, jos itse käyttäytyy välinpitämättömästi? Parisuhde on kahden ihmisen välinen ja kumpikin osaltaan vaikuttavat miten suhde toimii. Eroajatusten syntyessä ollaan jo kaukana yhteydestä toiseen, ehkä loukattuna kumpikin tahollaan.

Siitäkin huolimatta, että suhde varattuun ihmiseen on lähtökohtaisesti väärin, on jokainen vastuussa oman liittonsa hyvinvoinnista. Mikäli itse pitää toista ihmistä itsestäänselvyytenä ja omana "omaisuutena" panostamatta mitään suhteeseen, voidaan ajatella, että silloin on suhteessa kolmannenpyörän kokoinen aukko. Joskus se voi olla olla uusi parisuhde, jossa tulee kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin lähtökohtaisesti tarve tulla huomioiduksi ja rakastetuksi omana itsenään. Tulla kohdatuksi ja kosketetuksi.

Olen joutunut käsittelemään omia tunteitani ja peilaamaan tekojani. Olen pohtinut itseäni, arvioinut arvojani. Olen hävennyt suhteemme alkua ja pyrkinyt väistämään asiasta keskustelua useampien ihmisten kanssa, sillä yleinen asenne tuntuu oleva se, että entinen suhde pitää päättää ennen uutta. Ja niinhän se on. Vai onko? Entäpä jos olet päätynyt liittoon ihmisen kanssa, joka jo erosta puhuttaessa kieltäytyy näkemästä toisen tarpeita. Joka uhkailee ja manipuloi. Toisaalta heittäytyy uhriksi ja lupaa kaiken muuttuvan. Muutos kyllä toteutuu, mutta pian palataan entiseen etäisyyteen. Entä jos jo ennakkoon tietää, että eron jälkeen toinen tulee tekemään kaikkensa, että eron halunnut voi huonosti? Lasten ja suvun manipulointia, jopa sosiaalitoimi menee tähän kuoppaan. Eroa haluava syyllistetään ja kerrotaan, että lasten käytös johtuu isän, ei äidin toiminnasta. Jos isä olisi toiminut toisin, ei tilanne olisi tällainen. Sehän on totinen tosi. Toimimattomassa liitossa on vaan odotettava kuolemaa ja hyväksyttävä se, että ihminen parhaassa iässä ei enää ole rakastettava eikä tärkeä. Itsensä ja omat tarpeensa esiin nostava käyttäytyy itsekkäästi, manipuloiva ja rakastamaan haluton on uhri.

En tahdo enää piilotella ja salailla asiaa, en ajatella ,että valheella alkanut päättyy valheeseen. Haluan ajatella, että rakkaudella alkanut kasvaa ja vahvistuu. Olen yhdessä kiltin ja sydämelliset miehen kanssa, jonka suurin virhe on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. En aio tuntea syyllisyyttä tästä parisuhteesta. Olen pahoillani monesta asiasta, mutta en rakkaudestamme. 

Pimeydestä valoon

Elämä on mahdollisuuksia täynnä ja niiden kaikkien vaihtoehtojen seasta pitää yrittää poimia itselle ne parhaat. Kaiken aikaa valintoja ja päätöksiä, asioiden priorisointia ja pelkoa siitä, että tehdyt valinnat ovatkin itselle huonoja. Et voi milloinkaan tietää mitä saat, vaikka kuinka varmistelet ja tutkailet. Et vaan tiedä. Valinnoillasi loukkaat muita ihmisiä, vaikket tahdo. Asettaessasi rajoja, joiden yli kukaan ei saa tulla, huomaat väen ympärilläsi vähenevän. 

Olen aina ollut kiltti, mukautuva ja joustava. Ollut rajaton, muiden käytettävissä oleva. Vältellyt konflikteja ja lopputulos on aina katastrofi, kiltin ihmisen raivo on irti päästessään tuhoava. Tehnyt asioita muiden eteen, koska olen halunnut ja myös tunnollisuuden tunteesta johtuen. Tuhlannut aikaani myös heihin, joille olen muuttunut itsestäänselvyydeksi ja saanut kiukkua ja vihaa, kun olen alkanut rajata elämääni. 

Facebook muistutti muistosta vuoden takaa. Muistan kuvanotto hetken hyvin, päivä oli jotenkin raskas, olin tajunnut sen tosiasian, että parisuhteeni oli loppusuoralla. En voisi tehdä mitään enää, kaikki oli tehty, sekä hyvät että pahat. Tästä päivästä alkoi odotus, joka päättyi joulukuussa. 

Syksy oli mustaakin mustempi, tuntui että vettä satoi ja satoi ja satoi. Auto reistaili. Opinnot tympivät. En tiennyt mitä tehdä. Joten odotin. Oli vaikea nousta ylös sängystä, koska maailmassa kaikki valo oli kuihtunut olemattomiin. Toivoin, että voisin siirtää kelloa siihen hetkeen, jolloin olisin taas onnellinen. Se hetki tuntui olevan tavoittamattomissa ja tunsin olevani turvaton ja yksin. Pelkäsin kuolevan suhteen vain jatkuvan ja jatkuvan. Tuntui kuin oma elämä olisi pysähtynyt paikoilleen. On vaikeata haaveilla mistään tai vaalia unelmia, kun jalusta alla säröytyy. Vaikka tiesin, että maailma ei murene eron myötä, oli päätöksen hetken odottaminen kuristavaa.

Kuvasta ei näy se kipu mikä sisälläni oli. Siinä ei näy loputtoman yksinäisyyden tunteen aiheuttama eristyneisyys eikä epäonnistumisen tunteen aiheuttama huonouden tunne. Siinä näkyy kuitenkin ihminen, joka on tottunut selviytymään, olemaan antamatta periksi ja mustuudessakin luottamaan siihen, että elämä kantaa.

Alla on kuvasarja väliltä helmikuu 2019- elokuu 2020. Olen ottanut itsestäni paljon kuvia viimeisen puolentoista vuoden aikana. En saadakseni kehuja tai siksi, että erityisesti tykkään kuvata itseäni vaan löytääkseni sen ihmisen, joka on vuosia ollut kateissa täyttämässä muiden toiveita, yrittämässä miellyttää milloin ketäkin.

Viimeisessä kuvassa on onnellinen, itsevarma ja itsestään välittävä aikuinen nainen. Kuvassa on se tunne, jonka kanssa haluan kulkea loppuelämäni. Ilo, onni, rakkaus. Niistä haluan pitää kiinni.

                                                                    Elokuu 2019

  

                                                                         Helmikuu 2019

                                                                         Elokuu 2019

                                                       Joulukuu 2019

Helmikuu 2020

                                                                       Helmikuu 2020

                                                                              Elokuu 2020

En halua tyytyä

Sattuneesta syystä tunteiden käsittely on asia, joka on usein päällimmäisenä omassa mielessäni.
Pitkä parisuhteeni päättyi joulukuussa 2019 eli noin 7 kk sitten. Tämän jälkeen ( ja jo kuukausia ennen sitä), olen halunnut olla itselleni ja muille rehellinen. En ole enää halunnut tyytyä siihen, miten aiemmin olen toiminut. Sulkenut sydämeni ja kieltänyt tunteeni. Ajatellut olevani vain jotain, mikä ei koskaan riitä. Olen yrittänyt tyytyä ja omassa elämässäni pärjännyt, vaikka en olisi edes halunnut. Inhoan tyytymistä ja inhoan pärjäämistä, jo sanoina ne aiheuttavat vilunväristyksiä inhosta. Kenenkään ei tarvitse tyytyä, ei pärjätä. Jos jatkuvasti joudut tyytymään, et milloinkaan pääse pärjäämisen kehästä. Miksi pitäisi tyytyä, kun tarjolla on niin paljon muutakin? Miksi pitäisi pärjätä, kun on mahdollista myös elää toisella tapaa?

Luin aamulla tekstin Havaintoja parisuhteesta : Harva meistä on uskollinen
Se herätti paljon ajatuksia liittyen omaan parisuhdehistoriaani ja myös lähelläni olevien ihmisten erilaisista suhdetilanteista.

Pettäminen. Niin, mitä se on? Onko se vieraissa sängyissä peuhaamista, vieraan kanssa käsikädessä kulkemista, vieraan ihmisen seurasta haaveilemista tiskatessa vai sitä, että jätät puolisosi täysin yksin ?Varmasti kaikkea tuota ja paljon lisää. Onko se henkistä- ja fyysistä väkivaltaa? Onko se seksistä kieltäytymistä? Kosketuksesta kieltäytymistä, puhumattomuutta, syyllistämistä, kelpaamattomuutta, toisen vähättelyä tai halveksuntaa?Onko se inhoa tai arvostelemista? Miten itse valitsemasi ihminen ei milloinkaan ole riittävästi, aina jotenkin vääränlainen. Tekee asiat väärin, ajattelee väärin, näyttää väärältä, kokee maailman väärin. Aina väärin, kaikki. Ja kun väärin kaiken aina tehnyt etsii lohtua muualta, on petetty raivoissaan. Petetyn raivo ja yleinen mielipide. Siinäpä yhdistelmä.

Kysymys, jota itse pyörittelen mielessäni : Mitä tapahtuu ennen pettämistä? Itse ajattelen, että pettämiseen liittyy kommunikaation puute. Aina. Kuuntelemattomuus. Arvostamattomuus. Kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Pelko ja epävarmuus. Halveksunta. Marttyyriuus. Itsekkyys.

Ja kuka pettää luottamuksen ensin? Tapahtuuko se pikku hiljaa ilkeillä sanoilla, mykkäkoululla, selän kääntämisellä? Alkaako se siitä, kun ensimmäisen kerran saat suuttumuksen niskaasi etkä tiedä miten toimia? Alkaako se siitä, kun hyökkäät, kun pitäisi lohduttaa?

Olen syyllistynyt vähättelyyn, arvosteluun, ollut tyytymätön toisen tekemisiin, raivonnut ja sanonut asioita, joita olen katunut enkä saanut koskaan takaisin. Tämä kaikki on kummunnut puuttuvasta yhteydestä, kun ei ole osannut kuunnella eikä ole tullut kuulluksi. Olen tullut vähätellyksi ja minua on loukattu sanoin. Olen tullut hylätyksi monin tavoin. Pahinta on ollut yksinäisyys parisuhteessa. Täysi kohtaamattomuus.Se on ollut kahden suuntainen liike, jossa kumpikin on ollut pettäjä ja kumpikin tullut petetyksi.

Vuosien saatossa kaikki kaunis katosi ja tilalle tuli tyytyminen ja pärjääminen. Lopulta suhde oli vain varjo alkuperäisestä. Ei riitoja, ei rakkautta. Ja tässä välissä ne isot loukkaukset "älä koske", "no, kun ei vaan kuule seksi sun kanssasi kiinnosta" "en halua erota, miksi tästä pitää jankuttaa aina". Tyytyminen. Luottamus siihen, että jos itse on toisenlainen, kaikki järjestyy. Mikään ei järjestynyt, siinä sitä vain pärjäiltiin ja tyydyttiin.

Fyysinen kipu läheisyyden puuttuessa, iho kaipasi hellyyttä, sydän lempeitä sanoja. En silti ikinä miettinyt sivusuhdetta, en hetkeäkään. Viimeiseen asti toivoin, että suhde korjaantuisi. Kunnes tuli hetki, jolloin ei enää voinut kestää. Ahdistus vyöryi, enää ei voinut tyytyä. Ei enää pärjätä. En pysty tähän enää. En pysty. Sanat jyskyttivät päässäni, sydän hakkasi kuin hajotakseen. Kauhu ja helpotus yhtä aikaa, pelko ja riemu, suru ja kipu. Suunnaton suru kaikesta mitä on tehnyt ja sanonut.

Viimeinen vuosi kului itsetutkiskelun parissa. Kuka olen, mitä haluan, miten olen sallinut itseni tyytyä, miten en ole osannut asettaa rajoja. Kiskoin haavojani auki ja yritin nähdä itseni rehellisesti, puolustelematta, toisten silmien kautta. En todellakaan pitänyt siitä mitä näin. Olin itse ohjannut itseni pärjäämään, kun en osannut asettaa rajojani, en osannut vaatia toisilta sitä mitä vaadin itseltäni. Koin ansainneeni rakkaudettomuuden suhteessani. Koin tehneeni asioita, jotka oikeuttivat toisen kohtelemaan minua huonosti. Tyydyin, kun en halunnut jäädä yksin. En nähnyt sitäkään, olin loputtoman ja täydellisen yksin. Vierelläni oli ihminen, joka kohteli kuin spitaalista. Väisti ohikulkiessaan ettei vahingossakaan koskettaisi tai antaisi aihetta koskettaa. Tyydyin siihenkin ja täytin elämääni asioilla, joista sain hyväksyntää ja arvostusta. Kosketuksen puutetta ei kuitenkaan mikään voi korvata, hiljaisessa yössä yksin valvoessaan surun kuristaessa kurkkua, yritin nähdä valoa pimeydessä.

Ymmärrän todellakin niitä kaikkia "pettäjiä", jotka sivusuhteissaan etsivät lohdutusta. Yrittävät arjessa pärjätä näillä pienillä rakkauden hetkillä. Kotona odottaa lapset, arki ja puoliso, jonka kanssa yhteys on poikki. On ollut ehkä vuosia, siihen on tottunut. Siihen on tyytynyt, ajatellut ettei itselle mitään ole muuallakaan tarjolla. Ja yhtäkkiä onkin. Rakkautta, iloa, arvostusta ja ihailua. Astuuko silloin esiin pelko ja epävarmuus? En uskalla lähteä, en erota. Mitä jos kaikki käy kuin ennenkin. Mitä jos lapset suuttuvat? Suku suuttuu? Vaimo suuttuu ja kostaa mitä julmimmalla tavalla?

Rakkaus on voima, joka parantaa. Sen kanssa ei tarvitse tyytyä eikä pärjätä. Riittää, kun on itselleen rehellinen, toiselle rehellinen. Antaa sydämen olla avoin, laskee suojauksen ja kuuntelee. Kuuntelee itseään, kuuntelee rakkaintaan. Tekee kompromisseja ja muistaa, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kaikki ovat elossa. Aidossa yhteydessä riität itsenäsi. Kun et enää riitä, alkaa tyytyminen ja pärjääminen.

Muistikuvia

Mietin hämmentyneenä, miten ihmiset muistavat lapsuudestaan asioita pikkutarkasti ja selvästi. Itse en muista oikeastaan mitään. Tai niin luulen. Kun pysähdyn miettimään, muistan tunteita, tuoksuja ja ääniä. En muista missä olin tai mitä tein, kenen kanssa tai miksi.

Muistan miltä tuoksui liete hiekkatiellä. On syntymäpäiväni, 20. pvä kesäkuuta ja täytän kuusi vuotta. Olen matkalla hammaslääkäriin äidin kanssa, jalassa minulle uudet korkkipohjaiset punaiset sandaalit. Olen perinyt ne sukulaistytöltä ja muistan onnen ja ilon, samalla myös pienen harmin, hammaslääkäri synttäripäivänä. Heinikossa tien vieressä lentelee perhosia ja mehiläisiä, timoteit huojuvat hiljaa, ilmassa leijuu kesäkuisen kuumuuden tuoksu, on vähän uneliasta ja tie pölyää lietteestä huolimatta.

Ajatus blogin kirjoittamisesta tuli ihmiseltä, joka kevään aikana on tullut sydämeeni asumaan. Ajattelin ihan omilla pikku aivoillani, että ainakin vuoden olen itsekseni ja mietin mitä haluan. Sydän ei ollut aivojen kanssa samaa mieltä, sillä pikkuhiljaa ystävyys muuttui rakkaudeksi. Tämä ihminen on jotain muuta kuin kukaan aiemmin. Olen itse jotain muuta kuin aiemmin.

Ystäväni tietävät kuinka rankka aika on takana. Pitkä parisuhde päättyi joulukuussa 2019, mutta suhde teki kuolemaa jo koko vuoden. Olen tuon vuoden aikana katsonut peiliin ja nähnyt siellä asioita, joista en pitänyt. Nähnyt itsessäni niitä asioita joiden vuoksi en ikinä ole onnistunut suhteissani. Olen valinnut ihmisiä, jotka vahvistavat käsitystäni itsestäni. Arvottomuuden ja huonommuuden tunne on kulkenut matkassani niin kauan kuin muistan. Rikkinäiset ovat kohdanneet kerta toisensa jälkeen. En ole osannut ottaa rakkautta vastaan, vaikka olen toivonut löytäväni ihmisen, joka näkisi haavani ja satuttamisen sijaan hoivaisi niitä. Vasta vuosi sitten ymmärsin, että on oltava ensin itse ehjä, jotta voi tulla rakastetuksi.

Olen aina tuntenut tarvetta olla joku muu, jossain muualla. Kaikkialla olen tuntenut vierautta ja ulkopuolisuutta. Tuntenut olevani vääränlainen. Toivonut löytäväni ihmisen, joka ymmärtäisi herkkyyttäni ja haavojani. Ja samalla olen tehnyt kaikkeni etteivät ne näy. Olen valinnut elämääni ne ihmiset, joita ei ole tarvinnut kohdata henkisellä tasolla. Piilotellut oikeita tarpeitani ja pelännyt menettäväni kaiken, jos paljastuu etten olekaan sellainen mitä olen esittänyt olevani. Olen ripustautunut ja samalla työntänyt ihmiset luotani pois. Olen ollut peloissani ja suojannut itseäni kaikelta, myös rakkaudelta, jota minulle on yritetty antaa. 

Vuosi 2019 kului enimmäkseen koirien kanssa lenkillä, musiikit korvissa, kyyneleet silmissä. Mietin kaikkia tehtyjä tekoja , sanottuja sanoja. Ja tajusin, että parisuhteeni ei ollut kriisissä siksi, että toinen oli hankala. Ongelma oli puhumattomuus, kahden suuntainen puhumattomuus. Siinä hetkessä päätin, että alan puhua ja puhuinkin - itselleni. Kotona vaikenin, ymmärsin ettei enää mitkään sanat korjaa suhdetta, jota oli niin kovin sanoin vuosia runnottu. Puhuin itselleni ääneen ja ääneti, mietin tekojani, mietin sanojani. Peilistä katsoi ruma ihminen, pahansuopa ja itsekäs. Kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan, kyvytön ymmärtämään toisen tarpeita. Kuvitellen, että vain oma kipu on tärkeä, vain oman tahdon läpi saaminen on merkityksellistä. Olin vuosia ajatellut, että tiedän kaiken paremmin. Olin kuvitellut niin läpi elämäni. Olin niin kovin väärässä ja asian tajuaminen ei enää pelastaisi suhdetta. Mutta se pelastaisi minut. Tästä hetkestä alkoi se matka, jolla olen nyt.

Käsittelin eroa jo paljon ennen kuin asiasta päätettiin. Olen jo huhtikuussa 2019 kirjoittanut päiväkirjaani, että en enää kesällä 2020 asu yhteisessä kodissa. Surin enemmän kodista lähtemistä kuin parisuhteen päättymistä. Koin suunnatonta kipua ajatuksesta, että rakkaudella korjattua taloa asuttaisikin joku muu. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy jo todella selvästi se, että olin antanut periksi, en enää uskonut, että mikään voisi korjata välejämme. Elimme näennäisesti yhdessä, todellisuudessa olimme kaukana toisistamme. 

Syksy oli elämäni pahin. Toisinaan hengittäminenkin tuntui mahdottomalta, kaikki oli raskasta ja mustaa. Pelkäsin eroa, pelkäsin ettei erotakaan. Lopulta olin niin uupunut etten nähnyt muuta ratkaisua kuin kertoa etten enää pysty tähän. En voi elää ilman rakkautta ja läheisyyttä. Siitä hetkestä alkoi uusi elämä. Matka tähän hetkeen.

Tänään olen onnellinen kaikesta mitä on elämääni sisältynyt. Ilman kaikkea sitä, en olisi tässä. En olisi minä, haavoineni ja herkkyyksineni. En olisi löytänyt tietäni sen ihmisen luo, jonka rakkaus on niin helppo ottaa vastaan. Jonka kanssa kaikki näyttää hyvältä, tuntuu oikealta. Käsi kädessäni on hellä, silmät katsovat lempeästi ja rakastaen. Saan olla sylissä, turvassa. Ja me puhumme, välillä liikaa ehkä. Puhumme vaikeista asioista, sillä ei tämä ole helppo suhde. Tämä ei ole kaikkien mielestä edes oikeutettu suhde. En enää välitä muiden ihmisten mielipiteistä, en halua elää miellyttäen muita ja unohtaen itseni. Olen löytänyt vastin kappaleeni, ihmisen, joka näkee maailman samoin. En enää tunne olevani väärässä paikassa vääränlaisena. Tunnen olevani oikeassa paikassa, oikean ihmisen kanssa.